Pekka Remes, sanoja ja tarinoita

Tämä tarina pääsi mukaan Kouvolan dekkaripäivien vuoden 2011 antologiaan Rikoksia & rangaistuksia. Tarina on täysin fiktiivinen, vaikkakin siinä saattaa olla tunnistettavia radanvarren näkymiä.

 

Alas hyvityksen maahan

 

Prologi

 

Jää oli haurasta tytön jalkojen alla. Se ritisi, oli tummaa, sen alla näkyi vaaleaa vaahtoa, padon yli juosseen veden vapauden kuohua.

Tyttö juoksi liukkailla huopatossuillaan. Vastarannalle, vastarannalle, tyttö hoki itselleen. Siellä oli pajukko ja pajukossa kesän leikkien piilo. Kyllä jää kestää, tyttö vakuutti itselleen. Isän kanssa hiihdettiin tästä yli vain vähän aikaa sitten.

Räts! Tyttö putosi terävien pirstaleiden sekaan. Voimakas virta tarttui takinhelmaan ja imi lettipään jään alle. Elämänsä viimeisenä hetkenä hän näki keväisen täysikuun jossain kaukana veden ja jään tuolla puolen, elävien maassa.

Mies pysähtyi. Hän huohotti hengästyneenä. Tyttönen oli jo painunut näkymättömiin. Jäällä näkyi vain punainen pahvilaukku, joka oli jo vettymässä.

Mies epäröi. Pitäisikö hänen mennä haparoimaan avannon reunalle? Padon vesi kohisi muutaman kymmenen metrin päässä. Sen edessä jää oli tummaa ja kulunutta. Turhaa, päätteli mies. Hukkunut mikä hukkunut. Joki otti omansa.

Höyryveturi kiskoi pitkää tavarajunaa kohti Toijalaa. Rata kulki joen ja asemakylän välissä. Mies palasi radanvarren tielle. Hän nosti polkupyöränsä lumisesta ojasta ja lähti taluttamaan sitä kohti tasoristeystä. Junan raskas tärinä tuntui jalkojen alla.

—En minä millään pahalla. Olisin vain vähän halannut, mies horisi itsekseen junan metelin kuurottamin korvin.

 

 

 

Kun elämä karkasi

 

 

Sinä päivänä Merja ei tullut kotiin. Olin lähettänyt hänet kauppaan ostamaan kahvia, sillä kirkkoherra oli luvannut tulla käymään. Merja, olin sanonut, menehän kauppaan ostamaan kahvia, äläkä viivy matkalla. Mutta Merja viipyi. Kirkkoherra saapui. Kiersimme seurakuntakodin alakerran, katsoimme saunaa ja partiolaisten koloa, ihailimme salin Kristus-patsasta ja keittiön kaappeja, kävimme yläkerrassa mittailemassa poikakerhon harrastustiloja, painimattoa ja lennokkikerhon liidokkeja. Vaimo keitti kirkkoherralle kupin kahvia. Itselleni sitä ei riittänyt. Onneksi vaimo oli leiponut pullaa.

Minnekähän se Merja on unohtunut, sanailin kirkkoherralle, joka ihmetteli tyhjää kahvikuppiani. Merja oli kauppareissulla, mutta tietäähän ne kansakoulutytöt. Merja oli varmaan tavannut jonkun toverinsa kauppareissultaan ja unohtunut leikkimään. Päätin soittaa osuuskaupan hoitajalle kotiin. Osuuskaupan hoitaja kertoi, että Merja oli käynyt kaupassa hieman ennen kello viittä. Hän oli ostanut kahvipaketin ja laittanut sen punaiseen laukkuunsa. Sitten hän oli lähtenyt kotiin. Mutta Järvisen tyttö oli ollut vähän aikaisemmin kaupassa, osuuskaupan hoitaja sanoi. Ehkä he olivat tavanneet ja menneet Järvisille.

Järvisillä ei ollut puhelinta. Sellainen oli seurakuntakodin lisäksi vain osuuskaupan hoitajalla, koululla ja kunnansihteerin toimistossa.

Ymmärrän huolesi, hyvä veli, kirkkoherra sanoi. Hänkin oli veteraani, oli kuulemma ollut sotilaspappina. Jospa lähtisimme etsimään Merjaa, vaikka hän on varmaan vain leikkimässä jossain, kirkkoherra ehdotti.

Kirkkoherra jätti potkukelkkansa pihamaalle. Kävelimme kaupalle, siitä ohi Järvisten talolle. Koputimme oveen. Heikki Järvinen avasi oven poltellen holkki-Saimaata. Sisältä lehahti tupakan ja käristetyn läskisoosin tuoksu. Merja oli ollut hieman aikaa leikkimässä Järvisillä, mutta sitten hän oli lähtenyt kotiin. Merja oli sanonut, että hänellä oli kahvipaketti punaisessa laukussaan. Järvinen arveli, että Merja olisi sanonut menevänsä etsimään pajunkissoja. Mitä lienee tyttöjen asioita, askartelua tai jotain. Eihän niitä pajunkissoja vielä ollut, kun pääsiäiseenkin oli aikaa.

Pajuja oli ainakin joen törmällä. Olisiko Merja mennyt sinne?

Menimme kirkkoherran kanssa radanvarren seisakkeelle. Rautatien kahta puolen kulki tie. Toista pitkin pääsi suoraan seurakuntakodille, toinen vei metsikköön rakennettujen rintamamiestalojen kautta padolle ja ylittäen tasoristeyksen se yhtyi päätiehen. Jokivarressa oli pajuja.

Sisälleni tuli outo, pelottava tunne, että minulta revitään sydäntä, maksaa ja mahalaukkua kuin koukun nielleeltä hauelta. Tien ja joen välissä oli peltoa. Pellolla kulki hiihtolatuja sinne tänne, jokaisesta metsikön talosta lähti latu, jokaiseen taloon palasi latu. Sitten näin jäljet. Lumeen painuneet soikeat pienet jalanjäljet. Ne olivat huopatossujen jättämät. Jäljet johtivat joelle. Lähdin juoksemaan jälkiä seuraten. Kirkkoherra juoksi vieressä kättäni tavoitellen. Älä juokse jäälle suoraan, se voi olla heikkoa, kirkkoherra huusi. En kuunnellut, sillä näin jäällä punaisen laukun. Ja laukun vieressä pirstaleisen avannon, jonne soikeat jäljet johtivat. Älä mene sinne, kirkkoherra huusi vielä kovempaa. Hän tarttui hihaani, veti minut polvilleen, pakotti seisahtumaan. Älä, hyvä veli, ryntää sinne, jää on jo heikkoa. Minä ryömin sinne, vastasin. Kirkkoherra riisui päällystakkinsa ja työsi takin kauluksen kouraani. Kirkkoherra itse tarrasi takin liepeeseen. Ota tämä turvaksi, minä pidän kiinni ja ryömin perässä, hän sanoi. Avannosta loiskui jokivettä jään päälle. Takkini oli märkä, kun olin ryöminyt vettyneen pahvilaukun luo. Kurkotin avannon reunalle ja hamusin vettä kädelläni. Se oli pistävän kylmää, sormenpääni olivat hetkessä tunnottomat. Vettä, vain kylmää vettä, eikä mitään muuta.

Voi hyvä Jumala, kuulin kirkkoherran äänen takaani. Meidän on haettava apua, hän sanoi, VPK ja poliisi, on naarattava joki. Katsoin joen jääkantta, joka ulottui mutkan taakse. Minne saakka virta veisi Merjan? Joenmutkaanko? Vai pikkukoskelle? Vai kohtaan, jossa joen juoksu leppyi leveämmässä suvannossa.

Mennään palopäällikön luo, sanoin, juostaan. Juoksimme kohti asemakylää. Joka askel kärventyi kipeäksi muistoksi mieleeni: padon kohina, Merjan huopatossujen jäljet, huohotus, asemakylän talojen valot, kirkkoherran ja omat askeleeni – ja äkkiä tajusin, että askeleita oli vielä yhdet, miehen jättämät, raskaasti painuneet jäljet hiihtolatujen päällä. Juoksin ja tuijotin askeleita. Ojan yli hypätessäni näin selvästi polkupyörän lumeen jättämän jäljen. Siinä oli kaksi pyörää, niiden välissä runko, pyöränsarven iskemä syvä kuoppa ja sen vieressä suorakaiteinen painuma lumessa. Salkku, tajusin. Ojaan kumottu polkupyörä, jonka sarvessa on ollut nahkasalkku.

Kirkkoherra juoksi jo hyvän matkaa edeltäni roikottaen takkia kädessään. Oma takkini kostea etumus alkoi jäätyä pakkasessa. Kättäni pisteli kylmässä. Äkkiä pelästyin. Mitä minä sanon kotona? Mitä ihmettä minä sanon kotona? Hyvä Jumala, mitä minä osaan sanoa?

 

Merjan ruumis löytyi keväällä, kun joki vapautui jäästä. Ruumis oli tarttunut kiinni joen ylle kasvaneen pajun uponneeseen oksaan, joka pidätteli ruumista paikoillaan ja piilossa talven etsijöiltä. Poliisi Matikainen tuli meille kotiin kertoman asian. Vaimoni keitti kahvit. Hänestä oli tullut hiljainen nainen Merjan poismenon jälkeen. Merja oli ensimmäinen lapsemme, joka oli kuin tuhannet kaltaisensa, sodasta selvinneiden elämännälkäisten isien ja äitien kiihkeästi siittämä. Olin ollut mukana Tali-Ihantalan taistelussa. Selvisin siitä hengissä, mutta tykistökeskityksen tulihelvetti, panssarivaunujen jyrinä ja kaatuneiden sotakavereiden kuolinparkaisut tulivat uniini joka yö. Pääsin armeijasta nuorena alikersanttina, jolla ei ollut muuta ammattitaitoa kuin sotatyö. Tapasin vaimoni Tampereella. Olin mennyt sinne sotatouhujen jälkeen etsimään töitä. En tiedä, oliko rakkautta vai romantiikkaa vai synkkää yksinäisyyden pelkoa, mutta menimme pian avioliittoon. Pääsin metalliverstaalle töihin. Iltaisin kävin iltaoppikoulua kuten sadat muutkin veteraanit Asuimme ahtaassa vuokra-asunnossa. Muutamassa vuodessa suoritin keskikoulun ja mietin, mitä nyt tekisin. Keksin hakea kansankorkeakouluun kirkon nuoriso-ohjaajan koulutukseen. Ajattelin, että seurakunta tarjoaisi työntekijälleen ainakin asunnon ja työpaikkakin tuntui varmalta. Opinnot kestivät tasan vuoden. Elimme sen vuoden niukkaakin niukemmin säästöilläni ja satunnaisilla hanttihommilla.

Minulla kävi onni. Moision seurakunta oli rakentamassa uutta seurakuntakotia, jonne tarvittiin talonmiestä. Seurakunnassa oli myös nuoriso-ohjaajan paikka avoinna. Lähetin hakupaperit, joissa sanoin suoraan, että eikö kannattaisi palkata mies, joka metalliverstaalla oli oppinut käyttämään koneita ja jolla oli myös nuoriso-ohjaajan pätevyys. Hoituisivat sekä talo että nuoret saman miehen voimin, vaimo siivoaisi seurakuntakodin ja keittäisi kirkkoväelle kahvit. Sain työpaikan. Kun muutimme uuden seurakuntakodin talonmiehen kaksioon, oli Merjalla jo pikkusisko Mirja ja pikkuveli Matti.

Elämä oli äkkiä muuttunut mukavaksi. Asuimme lämpimässä, rapatussa kivitalossa. Asunto oli pieni, mutta lapsille oli tilaa temmeltää seurakuntakodin kolmen kerroksen käytävillä. Kavereita ei tarvinnut hakea, kun harrastustilat olivat täynnä seurakunnan kerholaisia. Poikakerholaiset rakensivat lennokkeja, radiokerholaiset värkkäsivät kidekoneita, partiolaiset tekivät metsäretkiä, urheilukerholaiset harrastivat painia, juoksua ja hiihtoa. Elämä oli mukavaa.

Kunnes Merja hukkui jokeen.

 

Merja haudattiin loppukeväästä. Kirkonmäellä oli paljon saattoväkeä, sillä miltei kaikki asemakyläläiset olivat etsineet Merjaa pitkin joen rantoja. Kirkkoherra piti kauniin saarnan, jossa hän puhui Jumalan tahdosta, jota me ihmiset emme aina oikein ymmärrä. Siinä asiassa olin kirkkoherran kanssa samaa mieltä, en ymmärtänyt, miksi Jumala halusi rangasta pientä tyttöä. Ehkä hän halusi rangaista minua. Syytä siihen en vain tiennyt. Kun lähdimme pois Merjan haudalta, katsoin perhettäni. Vaimoni kulki kumarassa hartiat itkusta nytkien, Mirja oli vakava, mutta pieni Matti ei vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Se kyseli, missä Merja on. Kohta isosisko unohtuisi.

Minä en saanut mielestäni sitä näkyä. Miehen jäljet lumihangella, ojassa polkupyörän talloma lumi. Joku oli selvästi seurannut Merjaa jäälle, ajanut takaa. Sanoin siitä poliisi Matikaiselle, mutta tämä kertoi, ettei kukaan ollut nähnyt mitään. Asemalaiset tunsivat toisensa, ja poliisille olisi kerrottu, jos jotain epätavallista olisi tapahtunut. Poliisi päätteli, että Merja oli mennyt joelle poimimaan pajunkissoja, vaikka ei niitä niin aikaisin keväällä vielä ollutkaan. Hän oli seurannut vanhaa ladunpohjaa, mutta aurinko ja virtaava vesi olivat kuluttaneet jään niin ohueksi, että tyttö putosi avantoon. Se oli poliisin virallinen selitys tapahtuneelle. Mahdollisen vieraan miehen jäljet sotkeentuivat jo silloin, kun olin kirkkoherran kanssa juossut Merjan perään. Sitten ne sotkeentuivat vielä enemmän, kun VPK:n väki oli mennyt naaraamaan avantoa. Sanoin, että niin se asia kai sitten on.

Mutta en unohtanut ojan polkupyörää. Kuka kulki polkupyörällä? Aika moni mies pyöräili junaseisakkeelle työmatkallaan. Muista radanvarren kylistä ajeltiin pyörällä asemankulman kaupalle. Kymmenittäin kulkumiehiä tuli ja meni kaupunkiin ja takaisin. Monellako oli salkku? Vaikka kuinka monella, nahkainen salkku pyöränsarvessa, ja salkussa maitopullo ja eväsleivät.

 

Kesään mennessä pyöräilevistä miehistä oli tullut minulle pakkomielle. Katselin heidän kulkuaan, tutkin kasvojaan, tuijotin tummanruskeita salkkuja, uusia salkkuja, kuluneita salkkuja, narulla paikattuja salkkuja. Tarkastelin pyöräilevien miesten silmiä, näkyikö niissä epärehellisyyttä, pelkoa, syyllisyyttä. Urheilukerholaiset huomasivat olevansa kuin olympiajuoksijoiden harjoituksissa, kun laitoin lippalakin päähäni, virttyneet verryttelyhousut jalkaani ja johdin poikajoukon pitkin sorateitä radanvarren kyliin juoksemaan. Juoksimme kiinni pyöräileviä miehiä, kiritimme heistä ohi kuin ”Ruotsin-tappaja” Voitto Hellstén maaotteluissa, hampaat irvessä käsillä lisää vauhtia kauhoen. Vauhtia, pojat, vauhtia, komensin, jos pyöräilijä uhkasi päästä karkuun. Kohdalla tuijotin miesten kasvoja, silmiä, laukkuja. Miesten kasvoista näkyi ehkä hämmästystä, ilkkumista tai ivaa, mutta ei mitään syyllisyyttä minun katseeni edessä. Juoksin, etsin, pysäyttelin pyöräileviä miehiä. Pian vanhemmat alkoivat ottaa poikiaan pois urheilukerhosta. Kai se kohta rauhoittuu, selkäni takana kuiskittiin.

Vain yksi miehistä kiinnitti huomioni. Jaatinen. Jaatinen oli kirvesmies, mutta juopoksi sen kaikki tiesivät. Se oli tullut sodasta hermoherkkänä, niin kerrottiin. Jaatinen oli kuluttanut aikaansa niissä ryyppy- ja korttipeliporukoissa, joita syntyi sodan jälkeen kylien lähimetsiin. Kun muut miehet iskivät kiinni elämään ja työhön hukattujen sotavuosien tarmolla, Jaatinen tuijotti pullonpohjaa. Sen naama oli turvonnut, ulkoasu epäsiisti. Se sai kirvesmiehenhommia talotyömailta, joita riitti. Se ajeli työmailleen polkupyörällä, jonka sarvessa oli nahkainen salkku. Polkupyörän tavaratelineellä se kuljetti työkalujaan ja kilinästä päätellen viinapulloja. Katselin usein Jaatista sen pyöräillessä vastaan. Se väisti katsetta, ei tervehtinyt, polki vain eteenpäin. Minä halusin tutustua siihen paremmin.

 

Mietin, miten pääsisin Jaatisen kanssa juttuun. Minun oli päästävä sisään sen maailmaan. Siihen oli vai yksi tie. Viina. Hommasin viinakortin ja kävin alkoholiliikkeessä ostamassa viinapullon, sitten toisen. Myyjä merkitsi ostot viinakorttiini ja löi siihen leimojaan päätään pudistellen. Tätä taitaa mennä paljon, myyjä kysyi. Kun en saa muuten nukuttua, tulee aina sota uniin, vastasin sille. Myyjä nyökkäsi. Tulihan siellä itsekin pelättyä, se sanoi.

Tiesin, että korttipeliporukka ryyppäsi viinaa harjun lämpimällä rinteellä lähellä tiilitehdasta. Otin pullostani pitkän huikan ja kävelin porukkaan. Äijät hätkähtivät, mitä seurakunnan työntekijä tekisi ryyppyporukassa, he supattivat. Laitoin pulloni kiertämään. Sanoin, että elämältäni meni pohja pois, kun esikoinen meni sillä tavalla kuolemaan. Että minun oli tyttöä ikävä. Kun pullo kiersi toista kierrosta äijäringissä, selityksiä ei enää tarvittu. Viina riitti.

Seurailin Jaatisen touhuja. Se joi reippaasti. Räyhäsi, kun hävisi korttipelissä. Olisi tapellutkin, ellei sen olisi käsketty olemaan hiljaa. Jaatinen totteli. Sitten joku alkoi puhua sotajuttuja. Kaikki me olimme sodan käyneitä miehiä. Jaatinen ei paljoa omasta reissustaan puhunut. Joku tiesi kertoa, että siltä olivat menneet hermot Kannaksella, että se olisi lähtenyt omin päin harhailemaan kohti Lappeenrantaan. Sotapoliisit olivat sen saaneet kiinni ja panneet sen takaisin yksikköönsä. Se olisi muuten joutunut kenttäoikeuteen, mutta joukoistaan eksyneitä miehiä oli ollut tuhansia eikä siinä yhden sotamies Jaatisen tuomio ollut mitenkään tärkeä toimittaa. Jaatinen oli keksinyt selittää, että siltä oli mennyt tykistökeskityksessä kuulo ja että se ei ollut kuullut käskyjä ja sillä tavalla se oli eksynyt porukastaan. Niin tai näin. Kotiin tullessaan se oli muuttunut mies, kertoivat.

 

Kun olin muutaman kerran käynyt ryyppyporukan kanssa korttia pelaamassa ja viinaani tarjoamassa, kirkkoherra tuli meille kotiin. Hän oli tietenkin kuullut, että olin ottanut viinakortin ja sen, että olin myös viinaa ostanut. Hyvä veli, minun on pakko nuhdella sinua ankarasti, kirkkoherra toimitti. Sanoin sille, että minun on ikävä esikoista ja jotenkin minun pitää ikäväni hoidella pois. Työni olin hoitanut moitteettomasti, sitä kirkkoherra ei voinut kieltää. Muistutin myös herrastamme Jeesuksesta, joka hänkin oli viihtynyt pahantekijöiden luona. Ehkä voisin yrittää pelastaa ryyppyporukasta jonkun sielun omani lisäksi. Kirkkoherra kielsi pilkkaamasta herraamme Jeesusta, johon minun ei sopinut verrata itseni. Vastasin, etten pilkannut, sillä olihan kirkkoherra itse ollut joenjäällä todistamassa Herramme teitä, jotka ovat meiltä salatut. Ehkäpä siis myös minunkin tieni ja määränpääni. Mutta saman tien lupasin pyhästi parantaa tapani enkä enää menisi ryyppyporukkaan. Vannotin sen lasteni nimeen. Kirkkoherra sanoi, että jos näin on, asia jätetään siihen eikä siitä puhuta sen enempää. Lapsensa menettäneen isän tuska ymmärretään, mutta ei sen kanssa liiallisuuksiin mennä. Seurakunta on aina valmis ottamaan eksyneen lampaansa takaisin.

 

Päätin lähteä viimeisen kerran tapaamaan Jaatista. Olin varma, että se piru oli tyttöni hätyytellyt jäälle. Ryyppyporukkaan minulla ei ollut enää asiaa. Jäin norkoilemaan kaupan kulmalle ja kun mukamas sattumalta näin Jaatisen, kerroin hänelle, että mitäpä jos juotaisiin pullo viinaa kaksissa miehin. Että minun kohdallani se oli sitten menoa, piti valita joko työpaikka tai viina ja kun näin oli, oli Jaatinen oikea toveri siinä tehtävässä auttamassa. Seuraavana aamulla katsottaisiin, kummalleko puolelle kohtaloni kääntyisi. Sanoin, että Jaatinen voisi tulla lauantaina harjulle, sinne kauimmaiseen kolkkaan, mutta ei sinne muita kannattaisi mukaan pyytää, joisivat vain viinat pois. Jaatinen lupasi tulla.

Kun lauantaina saunan jälkeen lähdin ulos, katsoivat vaimoni ja lapseni minua itkuisin silmin. Minua hävetti. Sanoin, että isä menee nyt vielä, mutta sitten teen parannuksen, kuten kirkkoherralle lupasin. Vaimoni kääntyi pois. Menee vielä koti alta, hän parahti.

Otin repun ja kävelin radan vartta kohti harjua. Joitakin ihmisiä tuli vastaan. Pysähdyin ja juttelin heille. Näin heidän silmistään, että arvaisivat retkeni syyn, vaikka aprikoin muka ongelle mennen, söisikö kala näin kauniilla säällä. Kohta ihmiset supattaisivat selkäni takana, että on se kauheaa, kun tytär hukkuu jokeen ja isä alkaa ryypätä eikä pidä huolta perheestään. Olin siis liiankin hyvin onnistunut roolissani.

Kuljin harjun polkuja toista tuntia. Jos joku seuraisi minua, kohta hän väsyisi päämäärättömään vaelteluuni. Viimein tulin Jaatisen kanssa sopimaani tapaamispaikkaan. Jaatinen loikoili nuorta männynrunkoa vasten. Polkupyörä oli talutettu harjulle. Salkku oli pyöränsarvessa. Istuin ja avasin viinapullon. Tarjosin Jaatiselle ensimmäisen ryypyn. Se joi pitkään. Itse otin lyhyitä huikkia, mutta viina alkoi nousta päähän. Ajattelin, että sama se ja otin pitempiä ryyppyjä. Aurinko alkoi kiertyä länteen, vaikka se mollottaisi vielä pitkään metsänreunan yllä.

Kuule Jaatinen, kysyin siltä, muistako sen päivän, kun Merja-tyttäreni hukkui. Jaatinen hätkähti vähän, mutta annoin sille uuden ryypyn. Mitä siitä, Jaatinen kysyi. Sitä vaan, että missä sinä silloin olit, tenttasin. Missäs minä, humalassa kai, Jaatinen väänsi vitsiä. Kyllä minä sen arvaan, mutta missä päin humalassa, tenttasin lisää. Mitä sitten, Jaatinen ihmetteli. Sillä minä utelen, että siinä oli polkupyörän jäljet ojassa siinä kohtaa, missä Merjan jäljet menivät kohti jokea, minä selitin. Jaatinen oli hiljaa. Ja epäilet, että se oli minun pyöräni, Jaatinen päätteli. Tuli vaan mieleeni, että kukas muu täällä ajelisi talven yli polkupyörällä, jatkoin jankkaamistani. Minä ihmettelinkin, kun sitä tulit viinapullon kanssa korttipelirinkiin, kirkon mies, Jaatinen sanaili itsekseen ja katseli laskevaa aurinkoa. En minä sitä millään pahalla, kunhan olisin vain vähän halannut, Jaatinen sanoi äkkiä, selvästi härnäten. Semmoista se on viinan kanssa. Alkaa tehdä naista mieli. Ryyppyporukoissa ei ole kuin pari lihavaa huaraa, Jaatinen käkätti. Vastasin sille, että Merja ei ollut vielä kymmentäkään. Jaatinen puhui jotain Merjan nätistä hameesta ja kipittävistä huopatossuista. Nätti likka sulla, se virnisteli. Onko tuo tunnustus, kysyin siltä vielä. Jaatinen vilkaisi minua ja sanoi, ettei ollut ikinä Merjaan koskenut, mutta tyttö oli aina pelästynyt humalaista miestä. Oliko se silloinkin lähtenyt juoksemaan karkuun pellon poikki kohti jokea? Tuijotin Jaatista, sitä juoppoa ja rintamakarkuria. Aloin nähdä Jaatisen naaman kahtena ja se alkoi iljettää minua kaksin verroin. Olitko sinä siellä, vaadin siltä selvää vastausta. Helvetistäkö minä sellaista voin muistaa, Jaatinen huusi. Ehkä olin, ehkä en, mitä sillä enää on väliä, kuollut mikä kuollut ja minä olen saanut kaikista kuolleista tarpeekseni, Jaatinen parkui.

Olin laittanut reppuuni pistimen. Olin vienyt sen kaatuneelta ryssän sotilaalta. Olin pitänyt pistimen muistona, mutta nyt se pääsi taas oikeisiin töihinsä. Otin pistimen repusta, vetäisin terän esille tupesta, astuin Jaatisen eteen ja työnsin pistimen miehen sisään rintalastan alta kääntäen terän kohti sydäntä. Se kävi helposti. Sotareissulla oli tappanut miehen jos toisenkin, mutta niitä kutsuttiin vihollisiksi. Oliko Jaatinen oikeastaan sen kummempi? Sehän oli teollaan tappanut Merjan, ja minä tapoin sen. Peli meni tasan. Se olisi pitänyt tuomita jo kenttäoikeudessa. Hyvät miehet kuolivat sen takia, että pelkurit jättivät paikkansa.

Otin repustani kenttälapion. Kaivoin matalan poteron harjun soraan. Tein kuopasta sen verran syvän, että sain sinne Jaatisen kalmon ja hänen polkupyöränsä, josta työkaluilla irrotin pyörät. Siinä ne makasivat yhdessä läjässä, alinna Jaatinen, sitten hänen nahkasalkkunsa, sitten polkupyörän runko ja pyörät, päällimmäisenä tyhjät viinapullot ja verinen pistin tupessaan. Täytin kuopan soralla ja vedin sen päälle kuivuneita oksia. Ehkä joku löytäisi haudan, ehkä ei. Se tuntui sillä hetkellä yhdentekevältä.

Katsoin vaatteitani. Niissä oli hieman verta. Hoipuin harjun juureen lammelle ja liotin vaatteitani vedessä. Pesin itseni puhtaaksi hiestä ja hiekasta. Viina alkoi haihtua päästä. Äkkiä oksensin. Pääni selvisi. Tajusin, mitä olin tehnyt. Minä olin tappanut miehen.

 

Meni kolmatta viikkoa ennen kuin kukaan alkoi kaivata Jaatista. Ensimmäisenä vuokraisäntä tuli karhuamaan maksamatonta vuokraa. Jaatinen asui radan varteen rakennetussa kaksikerroksisessa puutalossa, jossa oli pieniä hellahuoneita, joissa väki vaihtui kulkumiesten tullessa ja mennessä työmailleen. Vuokraisäntä asui kaupungissa ja se tuli junalla kerran viikossa perimään vuokrat. Vuokraisäntä kävi koputtelemassa Jaatisen ovelle muutaman kerran ja viimein se meni omilla avaimillaan sisälle.  Jaatisen asunto oli ollut tavallisen epäsiisti. Laskiämpäri oli jäänyt haisemaan hellan nurkalle. Muutamista vaatteista ei voinut päätellä mitään, koska se oli lähtenyt saatika minne. Postia se ei ollut saanut. Ei sitä kukaan tuntunut kaipaavan. Tuon kaiken kuulin poliisi Matikaiselta, jolle vuokraisäntä oli tehnyt Jaatisesta katoamisilmoituksen. Jos kerran Jaatista ei löytynyt mistään ja kun vuokra oli maksamatta, halusi vuokraisäntä toimittaa Jaatisen tavarat pois panttina maksamattomista vuokrista. Asunnoista oli pulaa ja uusia vuokralaisia oli jonoksi saakka. Poliisi Matikainen halusi kuulla minuakin Jaatisen tapauksessa, koska olin ollut mukana samassa ryyppyporukassa, vaikkakin vain pari kertaa. Kerroin poliisille, että kirkkoherra oli antanut minulle ankarat nuhteet ja että olin nyttemmin raitistunut ja että pitäähän poliisin ymmärtää, että tyttären kuolema oli minulle kova pala, varsinkin, kun olin itse löytänyt tuoreen avannon. Poliisi myönsi asian olevan näin ja että hänen piti virkansa puolesta suorittaa tutkimuksia. Että kyllähän hän veteraanin ja kirkon työntekijän sanaa uskoo. Sitten olin muistavinani, että Jaatinen oli jotain puhunut lähtevänsä Helsinkiin, että siellä kuulemma olisi paremmat työmaat. Kai se oli niitä Jaatisen juttuja, poliisi arveli. Totesi sitten, laitetaan Jaatinen poliisin kirjoihin kadonneeksi, löytyy sitten jos löytyy. Kukapa sitä juoppoa kaipaamaan.

 

 

 

45 vuotta myöhemmin

 

Olimme vaimoni kanssa säästäneet rahaa omaa asuntoa varten. Se olisi vanhuuden päivien turva. Kun olimme asuneet seurakuntatalolla 33 vuotta, siirryin eläkkeelle ja muutimme pois. Asemakylä oli kasvanut kolmessa vuosikymmenessä. Rintamamiestalojen taakse oli rakennettu kerrostaloja. Olimme ostaneet yhdestä niistä kaksion. Olin kuullut opettajista, lääkäreistä ja papeista, jotka muuttavat toisiin pitäjiin eläkepäiviksi, ettei tarvitsisi katsella entisiä asiakkaita, mutta minä halusin jäädä asemalaiseksi. Olihan paikkakunta antanut minulle työtä. Merja oli haudattu kirkkomaalle. Kävimme viemässä haudalle kukkia aina Merjan syntymäpäivänä. Emme halunneet muuttaa kauaksi esikoistyttäremme haudalta.

Matti-pojastamme oli tullut diplomi-insinööri. Hän halusi järjestää 50-vuotissyntymäpäivänsä seurakuntakodilla, joka oli ollut hänen lapsuudenkotinsa. Matti pyysi minua kutsumaan entisiä poikakerholaisia syntymäpäivilleen, jos sattuisin niitä näkemään kylillä liikkuessani. Sanoin, että voinhan hoitaa asian, sillä aika monet olivat palanneet koulujensa jälkeen asemalle asumaan perheineen. Osuuskauppa oli kasvanut marketiksi. Kiinnitin sen ilmoitustaululle pienen lappusen, jossa pyysin vuosien 1955—1965 poikakerholaisia ottamaan yhteyttä minuun muisteluillan merkeissä. Mitäpä se ohjaaja sinne lappuja laittelee, kuulin äkkiä takaani. Käännähdin. Edessäni seisoi keski-ikäinen parrakas mies. Vieläkös ohjaaja muistaa Limppua, mies kysyi. Mitä, onko lennokkikerhon Pikku-Limpusta kasvanut mies, ilahduin. Kysyin, millä asialla Pikku-Limppu liikkui asemalla? Mieheksi kasvanut Limppu kertoi olevansa rakennusfirman insinööri, joka oli tullut mittailemaan uusien rivitalojen paikkoja asemalle. Jahas, minnekäs niitä rivitaloja tulee, utelin. Limppu käski tulla autolleen katsomaan, siellä olisi kartta. Limppu avasi kartan. Siinä näkyi asemankulma, rautatie, joki, harju ja sen länteen katsovat rinteet. Limppu osoitti kauimmaista harjunrinnettä. Sinne tulisi neljä rivitaloa, hienolle paikalle rinteeseen, näköalat yli joen kohti auringonlaskua. Kalliita olisivat. Ihme, että tuohon oli saatu rakennusluvat, mutta ilmeisesti firmalla oli hyvät suhteet kunnan kaavoittajaan. Tuijotin karttaa. Siis tuohonko kohtaan ne talot tulevat, kysyin vielä varmistaakseni. Limppu sanoi, että suurin piirtein tuohon kohtaan. Ensi viikolla siellä alkaisi kunnallistekniikan rakentaminen ja puiden kaato. Siitä voisi päätellä talojen paikat. Entäs jos sieltä löytyy muinaismuistoja, kivikirveitä tai sellaisia, kysyin. Limppu sanoi, että sitten työt keskeytetään ja maakuntamuseon arkeologit käyvät inventoimassa paikan. Tuskin sieltä mitään löytyy, sillä kivikautiset asuinpaikat oli jo aikaa sitten selvitetty ja niitä olisi vasta lähempänä jokea.

 

Seuraavalla viikolla kävin kävelemässä harjulla. Sinne oli rakennettu sorapintainen tie, jota pitkin raskaat maansiirtokoneet ja kuorma-autot pääsivät kulkemaan. Maahan oli lyöty puukeppejä osoittamaan vesijohto- ja viemärilinjoja. Puita oli kaadettu niin, että aukkojen perusteella saattoi päätellä talojen sijainnit. Sekin mänty, johon Jaatinen oli puoli vuosisataa aikaisemmin nojaillut, makasi tukkipinossa. Vesijohtolinja näkyi menevän suoraan Jaatisen haudan päältä. Yksi kaivinkoneen kauhaisu ja se löytyisi. Tai ainakin polkupyörän runko tai vähintään kumirenkaat ja viinapullot, tai mitä maa nyt säästäisikään. Sitten sinne tulisivat arkeologit, jotka äkkiä äkkäisivät, että pullo oli 1950-luvulta, pistin sota-aikainen ja pyöränkumitkin samoilta ajoilta. Olisikohan siellä vielä luitakin jäljellä? Lompakko? Kolikoita? Jotain, mistä sen Jaatisen voisi tunnistaa?

 

Palasin kotiini. Olin jäänyt leskeksi vuotta aikaisemmin. Mietin, mitä nyt. Merja oli ollut mielessäni miltei päivittäin, ja samalla Jaatinen, kumpikin tuli uniini, Merja jään läpi katsoen, Jaatinen verta valuen. Oliko Jaatisen kuolema korvannut Merjan kuoleman? Olinko saanut rauhan? En. En ollut. En vähääkään. Painajaiset seurasivat toistaan joka yö. Ja pahin painajainen oli epäily siitä, että Jaatinen oli täysin syytön Merjan kuolemaan, olin tappanut syyttömän miehen. Heräsin öisin huutaen, kunnes vaimoni muutti toiseen huoneeseen nukkumaan. Aviovuode kylmeni.

Olin koettanut hyvittää pahan tekoni tekemällä työni mahdollisimman hyvin, ohjaamalla nuoria kohti parempaa elämää. Mutta unissani ne olivat kaikki, sodassa tappamani ryssät, jokeen hukkunut esikoiseni ja pistin, joka upposi Jaatisen keuhkoihin ja sydämeen.

Vaikka ne keksisivät, että vainaja oli Jaatinen, eivät ne osaisi liittää hänen murhaansa minuun. Minua ei kukaan epäilisi, mutta halusinko minä elää syyllisyyteni ja painajaisteni kanssa? En. En enää. Ei vanha mies enää jaksa.

 

Tein päätökseni. Laitoin asiapaperini kuntoon. Annoin joitakin ohjeita hautajaisten varalle. Ne olisivat tietenkin hiljaiset hautajaiset, hyvä, että kirkkomaahan pääsisi. Siistin kotini. Kun ilta tuli, kävelin jokirantaan. Pato oli yhä paikoillaan tasaamassa yläjuoksun veden pintaa. Rautatie kulki tutulla paikallaan. Junaseisake oli purettu jo parikymmentä vuotta sitten. Tasoristeys oli korvattu alikulkusillalla. Soratiet olivat saaneet kestopäällysteen. Pelto oli pantu kasvamaan viljan sijasta joulukuusia. Vajaa puoli vuosisataa sitten olin juossut tätä samaa peltoa etsien tytärtäni. Nyt kuljin vakain askelin jokirantaan ja kahlasin veteen. Olin kuullut, että keväisin vanhainkodeista karkaa asukkaita kevätjäille kuolemaan. Vanhat ihmiset eivät kestä sitä, että uusi elämä rynnii esiin väkevän vihreänä, kun oma elämä on ehtoopuolella. Ehkä kyläläiset sanoisivat samaa minusta. Ehkä vanhat kyläläiset huomaisivat, että menin jokeen samasta kohtaa kuin tyttäreni. Ehkä he sanoisivat, että leski kuoli suruunsa.

 

Mutta yhtä he eivät tietäisi eivätkä edes arvaisi. Kun Jaatista kaivetaan ylös, vie virta minua alas kuolleiden maahan, alas hyvityksen maahan.