Pekka Remes, sanoja ja tarinoita

Valkoista sepeliä julkaistiin vuoden 2000 Reviiri-antologiassa.

Valkoista sepeliä

2000-luvun alku

 

Meklari hokee ääneen pörssikursseja. Hänen mielensä näkee välkkyvän näyttöpäätearmeijan, jossa kulkevat samat nimet, samat luvut, samat plussat ja miinukset. Hän kuulee puhelinten summeriäänet, juoksuaskeleet, kiihkeän puheen, jess-jess-huudot. Hän haistaa Laura Biagiotti Uomo –partaveden miehekkäänmakean tuoksun ja Alfa Romeon nahkasisustuksen.

-Minua vaivasi äkkirikastumisen helvetintuli. Se tuli poltti kuin palava pensas ja minä ojensin käteni sitä kohti ja se tuli poltti minun käteeni Kainin merkin!

Mies kuluneessa palttoossaan kulkee ja huutaa, aloittaa alusta: -Minua vaivasi äkkirikastumisen helvetintuli!

Pitkä, takkuinen tukka kuin rukinlavalle tällätty pellavatutti sojottaa likaisen kipparilakin alta. Miehen silmät tuijottavat kohti aurinkoa. Pesemätön koura yrittää ottaa kiinni ikkunasta heijastuvan auringonsäteen. Mistä lienee mies löytänyt jalkaansa tuhannen markan merkkilenkkarit. Ehkä joku äkkirikas on saanut rakon varpaaseensa ja heittänyt niket roskiin.

 

Junansuorittaja Kauppinen astuu asemalaiturille. Kauppinen korjaa punakoppaisen lakkinsa asennon, suoristaa ryhtinsä, oikoo merkkilippuja, ensin vihreän, sitten punaisen. Kello on 15.22. Kauppinen pitää asemalaiturilla kuria.

-Hei, Meklari. Kohta tulee juna. Älä toikkaroi kiskoille!

Meklari kääntää päätään ja äkkää Kauppisen, vilkaisee sveitsiläistä kelloaan. Kaikkea tarpeellista roskalaatikosta löytyykin.

-Kuule, Kauppinen. Susta voisi tarkistaa kellonsa. Tää näyttää jotain 15.07.

Kauppinen ei edes välitä vilkaista asemalaiturin suurta seinäkelloa. Hän tietää paikkansa ja aikansa.

-Se on 15.23.

-Mitä mä sanoin. Äijä on tarkka kuin kello.

Miehet seisovat kuin sotapojat vartiossa ja katsovat kohti etelää. Kiskot kiiltävät auringossa, kaartuvat loivasti vasemmalle ja katoavat koivikon taa. Humina yltyy. Pikajuna tulee näkyviin. Veturi on aluksi punainen piste, joka suurenee ja suurenee. Humina muuttuu metalliseksi meteliksi, huiii-klang, huiiii-klang. Kauppinen vie oikean kätensä lakkinsa lippaan. Ranne on jäykkä ja koko käsi yhtäpuuta. Veturi on kohdalla, se puskee ilmaa tieltään miesten päälle ja vihkuu ohitse. Asemalaituri tärisee miesten jalkojen alla, kun tuhansia tonneja terästä vierii vieressä ohi.

-On se helvetintuli toikin, on se. Kauppinen, kuule, anna hullulle kahvia, Meklari höpisee.

Kauppista hymyilyttää. Jos hän on kuin kello, käytät kellontarkkuudella myös Meklarin huilihetket: junan mentyä ohi on kahvin aika.

 

Puisen asemarakennuksen odotussali on hiljainen. Vaaleanruskeilla lastulevyseinillä on unohtuneita matkailumainoksia 1970-luvulta. Tukholma, Pariisi, Rooma, niissä lukee. Odotussalin seinällä on kylmettynyt kaakeliuuni. Salin keskellä on puinen penkki. Kauppinen oikaisee penkkiä pari senttiä ja pyyhkäisee pölyt pois. Penkillä ei ole matkustavaisia istunut kahteentoista vuoteen. Asemalla ei ole enää henkilöliikennettä. Se on pelkkä miehitetty kohtauspaikka.

Salin jokaisella seinällä on ovi. Yhdestä pääsee aseman etupihalle, toisesta asemalaiturille, kolmas on varattu henkilökunnalle. Neljännen ovessa lukee ”toimisto” ja oven vieressä on lipunmyyntiluukku.

Toimistossa on rataverkkokartta, seinäkello, kulunut sohva, kuluneempi sohvapöytä, toimistopöytä, jossa on kolme puhelinta, telefaksi, aseman ratapihan valvontapöytä, asiapaperilokerikkoja ja tusinan verran piikkimäisen teräviksi veistettyjä lyijykyniä.

Kuluneen asiakirjakaapin päällä on valkoinen kahvinkeitin, jonka kylkiä Kauppinen on yrittänyt pyyhkiä. Silti pinttyneistä kahvitahroista on tullut vuosilustoja, joista voisi laskea sen päivän, jolloin korjausporukka osti kahvinkeittimen osuuskaupasta.

Meklaria ei siivo huoleta. Hän kaataa korvattoman mukin täyteen kahvia, alkaa taas höpöttää helvetintulesta. Sitten Meklarille iskee pörssikurssinauha päälle. Meklarista olisi ollut STT:n uutistenlukijaksi.

-Satama miinus viisi prosenttia. Saunalahti plus yksi prosentti. Metso pysynyt ennallaan. New Yorkin Nastaq-indeksi on lievässä laskussa.

Meklarin höpinään tottunut Kauppinen tietää, mistä luvut ovat peräisin. Meklari lukee ulkomuistista eilisen sanomalehden taloussivua, jonka hän käy joka päivä onkimassa paperinkeräyslaatikosta. Mies on saanut lempinimensä eilisen päivän pörssikursseista.

-Ei sinun neuvoihisi parane luottaa. Satama on taas lähtenyt nousuun, Kauppinen oikaisee.

-Helvetintulta. Yksi päivä ylös, toinen päivä alas. Rahaa tuli, rahaa meni, meklarit jäi. Niin kuin sinä ja minä, Kauppinen.

Kauppinen soittaa kaupunkiin ratalinjan valvontakeskukseen. Sanoo kellonaikoja ja junien numeroita. Kysyy ja varmistaa, kirjoittaa kellonaikoja kirjaansa ja kysyy uudelleen. Kauppinen lopettaa puhelunsa, huokaisee ja ottaa itsekin kukin kahvia, vaikka keittimen siivo tympäisee siistiä miestä. Kauppinen hinkkaa keittimen kylkeä paperinenäliinalla, mutta onnistuu vain levittämään puolikuivaa kahvinporopuuroa, jota on jo keko kaapin päällä. Kauppinen kerää kahvinporot kouraansa ja viskaa roskakoriin.

-Se on sitten loppu. Emme me kaikki jää paikoillemme, Kauppinen sanoo ja hinkkaa keitintä.

Meklari ei heti äkkää, mitä Kauppinen on sanonut. Meklari on menossa listallaan jo vipurahastossa, sitten havahtuu.

-Kuka ei jää paikoilleen?

-Minä en jää. Asema suljetaan tänään. Suoritan viimeisen junani vartin kuluttua. Sitten ovet säppiin ja näkemiin, Kauppinen ärähtää kuin kiroaisi ja heittää nenäliinansa kahvinporojen perään roskakoriin.

Meklari maistelee Kauppisen sanoja, juo kahvia.

-Miten niin säppiin?

-Siten niin, että asema suljetaan. Koivumäelle tulee sähköinen kulunvalvonta ja Kuuselassa on uusi kohtauspaikka. Se otetaan tänään käyttöön. Ei tätä asemaa enää tarvita. Mitäs sitä suotta miestä asemalla pitämään, kun tietokoneetkin on keksitty.

Meklarin mieli on palautumassa pörssimaailmasta.

-Tietokone, tietokone.

Sitten hän pelästyy.

-Jos asema suljetaan, niin minne minä sitten joudun?

-Kunnan sosiaalitoimisto keksii sulle paikan.

-Sossuun? Minä? Minä sossuun? En voi, on se Alfa Romeo. Eivät anna rahaa eivätkä asuntoa.

-Joo. Ja minä omistan VR-yhtiöt. Panes juoden sitä kahvias.

Kauppinen on lukevinaan papereitaan, mutta vilkuilee kulmiensa alta Meklaria. Pari kuukautta sitten se tänne jostain tuli. Viettää päivänsä asemalla ja yöksi katoaa jonnekin. Aamuvuoron junansuorittaja on kertonut, että Meklari punkkaa ryyppyporukan kanssa moottoritietyömaan autiotalossa. Tielaitos on lunastanut talon, mutta unohtanut purkaa sen. Ehkä on ollut kiire saada urakka loppuun. Moottoritietyömaa on muuttanut lehtevän laakson kuin kuun maisemaksi. Kauppinen tuhahtaa. Hän on rautatieläinen jo kolmannessa polvessa. Junat ovat täsmällisiä, taloudellisia ja ratalinjat toistasataa vuotta vanhoja, maastoon taiten vedettyjä, Kauppinen ylpeilee. Tahallaan hän unohtaa siltapenkereet, tunnelit, harjujen leikkaukset ja kiskojen viivasuorat viillot yli peltojen.

Pari kuukautta sitten Melkarin kädet olivat sileät, sormet nopeat ja puhe vielä nopeampi. Sisätöitä se on tehnyt, jos ikinä on töissä ollutkaan, Kauppinen pohtii. Hulluhan se on. Näkeehän tuon.

Niin, näkee nyt, Kauppinen ottaa kiinni ajatuksestaan. Pari kuukautta sitten nopeissa sormissa oli kultainen kantasormus ja kihlasormus. Missä ne ovat nyt? Onko Meklari myynyt ne? Ymmärtääkö se rahasta?

-On vähän säästöjä. Meklari, mitä suosittelisit?

-Eläkevakuutuksia. Sijoita niiden kautta rahastoihin. Viisas raha osti ennen Anttilasta, mutta ei osta enää. Sijoita 20 vuoden rahastoon ja vietät eläkepäiväsi Floridassa ilman rahahuolia.

Faksi herää henkiin ja sysää Kauppisen aurinkoisista ajatuksistaan. Laserkirjoitin kerää vinkuen voimia kuin venäläinen chartersuihkari ja alkaa tuhisten sylkeä paperia.

-Jaahas. Ensi yön tavarajuna lähtee näköjään vartin myöhässä. Hyvä, että ne siitä meillekin kertovat, vaikka mitäs me sillä tiedolla teemme. Minä sen enempää kuin sinäkään.

Kauppinen näppäilee valvontakeskuksen numeron piruuttaan. Esittää asiansa vakavana. Pitääkö faksiin lisätä paperia vai saako sen sammuttaa, kun asema on suljettu? Puhelinlinjan toisessa päässä ei harrasteta huumoria. Mies käskee jättämään faksin auki ja lisäämään paperia, jos vaikka jokin korjausporukka poikkeaisi. Pitäähän niidenkin tietää aikataulumuutokset.

Kauppinen kiittää hyvästä yhteistyöstä ja lupaa tarjota kahvit, jos joskus sattuvat nokikkain.

-Työporukka. Joo-o. Kun vaihteet on purettu, niin ei täällä työporukat enää käy.

 

Höpöttävä Meklari ottaa lisää kahvia. Kauppinen muistelee erästä elokuvaa, jossa oli samanlainen kekkuli. Elokuvassa kekkuli olikin lahjakas pianisti.

-Soitatko sinä, Meklari, mitään soitinta?

Meklari jää miettimään.

-Jos osaisin soittaa, niin soittaisin pasuunoita, joilla helvetintulen saa sammumaan.

-Miten pasuunalla saa tulen sammumaan?

-Sortuivathan Jerikon muuritkin, kun pasuunoita puhalsivat. Ojensin käteni kohti helvetintulta.

Se on liikaa lukenut maisteri, Kauppinen päättelee. Onhan niitä sellaisiakin. Tytär on kertonut, että yliopiston puistossa niitä on tusinan verran. Yhden se on näyttänytkin. Se joi vinettoa ja puhui latinaa, diemper didi, tai jotain.

Kauppinen katsoo työhuonettaan. Vanha sohva, tuttu työpöytä, ratapihan valvontapöytä, puhelimet, seinällä muutaman vuoden takainen kalenteri, avainkaappi, pölyinen myyntitiski ja Meklari.

-Caventum, Mandatum Pankki, NB Holding, OKO A, Skop, Ålandsbanken…
Ääni rauhoittaa Meklaria. Nimet ja numerot ovat ainoa muisto siitä elämästä, joka on jäänyt jo kaksi kuukautta sitten. Meklari katsoo Kauppista suoraan silmin, mutta Kauppinen katsoo jonnekin kauas. Kauppinen on kohta 60-vuotias. Sininen kauluspaita on silitetty, vaaleat hiukset on kammattu jakaukselle, poskilla on pulisongit muistona 70-luvusta. Virkapuvun housut prässissä ja mustat kengät plankattu. Sukat ovat tummansiniset. Kainaloihin on sivelty Rexonaa.

Meklari katsoo yhä tarkemmin Kauppista silmiin. Silmät ovat hailakan siniset. Niissä asuu surua, Meklari yrittää lukea. Onko tuossa ryhdissä lyötyä tuskaa? Miksi kädet ovat nyrkissä ja laihat posket nykivät. Mielikuvassa vieressä istuu mies. Miehellä on kauppismaiset silmät valmiina itkuun. Samanlainen lyöty ryhti, jota kallis puku ei peitä. Ekström oli sen nimi. Sen piti myydä osuutensa firmasta ja lähteä eläkkeelle tai jonnekin, missä vauhti olisi hiljaisempi, jonnekin, jossa ei olisi pörssikurssien nousuja ja laskuja. Mikä järki sen oli saanut kävelemään päin tavarajunaa ja jättämään pöydälleen viestin: ”Viimeinen vinkki: sijoittakaa mäntyarkkuun, polttakaa ja hajasijoittakaa tuhkani taivaan tuuliin”.

Meklari on vienyt kukkia Ekströmin kuolinpaikalle ja nähnyt veriroiskeet ratapenkan sepelillä. Hän oli lähtenyt seuraamaan roiskevanaa poimien hurmeisia kiviä, mutta niitä tuntui olevan sepelissä satoja. Meklari seurasi vanaa, vana seurasi kiskoja kilometri kilometrin jälkeen, kunnes maailma oli enää vain nimiä ja lukuja, kunnes Uomo-partavesi oli palanut hien ja parran tieltä, kunnes nousut tarkoittivatkin harjukankaita ja laskut kilometrilaaksoja, kunnes oli löytynyt pieni, puinen asemarakennus.

Kauppinen havahtuu Meklarin tuijotukseen ja hymyyn.

-Jaahas, se on viimeinen tavarajuna, jonka minä täällä suoritan. Pistä muistiin, Meklari, kello on 15.55 Kauppisen Urho tekee historiaa. Asema on 123 vuotta vanha. Tänään, viimeisenä päivänä ei torvisoittokuntaa näy. Mutta ollaanhan me täällä, vai mitä. Ei näy maaherraa eikä ketään kaupungista. Onpahan hullu mun kaverina.

-Viimeinen tavarajuna?

-Viimeinen. Kaikki alkaa ja kaikki päättyy.

Asemalaiturilla Kauppinen astelee omalle tutulle paikalleen. Kas, kun asemalaituriin ei ole painunut jalanjälkiä, hän ihmettelee ja suoristaa lakkiaan, oikoo merkkilippujaan ja nyppii nöyhtää takistaan.

-Junantuloon on pari minuuttia. Olis nyt ollut kamera mukana.

Meklari asettuu Kauppisen viereen. Meklari ei ymmärrä.

Äkkiä veturi tulee näkyviin koivikon takaa. Kauppinen suoristaa ryhtiään, leuka jäntevöityy.

-Se on, pojat, komea lähtö, Kauppinen sanoo.

Kiskoista alkaa kuulua kihinää. Veturi näyttää Mike Tysonin tyrmäävältä jättiläisnyrkiltä. Kauppisen käsi on nousemassa kohti lakin lippaa.

-Ei! Meklari huutaa. Tarttuu kiinni Kauppisen käteen:

-Älä hyppää!

Kauppinen näkee junankuljettajan ihmettelevän ilmeen, tuntee junan ilmavirran kasvoillaan, pesemättömän miehen pistävän lemun, kuulee huudon, kipu iskee ranteeseen. Käsi ei nouse tervehdykseen – sydänkohtaus? Ei, silloin pitäisi olla kipua vasemmassa kädessä eikä oikeassa. Tavarajunan viimeisessä vaunussa palaa merkkivalo. Sinne meni.

-Mitä helvettiä? Kauppinen ärjäisee. Meklari laskee käden irti.

-Ei saa hypätä junan alle. Ei enää. Ei saa hypätä.

-Hypätä? Jukolauta. Minä suoritan viimeistä junaani tällä asemalla ja sinä estät minua tervehtimästä sitä. Miksi helvetissä minä junan alle menisin? En minä niitä niin paljon rakasta.

-Ekström meni, Meklari sanoo ja kääntyy pois.

Kauppinen avaa vaihteiden lukot. Vääntää vaihteen paikoilleen ja lukitsee ne lopullisesti, leikittelee ajatuksella, että nyt voisi heittää vaihteiden avaimen lepikkoon.

-Ei kun kaappiin, ei kun kaappiin, Kauppinen sanoo itsekseen.

Hän katsoo Meklarin perään. Meklari raahustaa radanvarren polkua.

-Minä pidän viikon lomaa ja aloitan Hanhikoskella maanantaina. Tule sinne käymään, jos ehdit. Tarjoan kahvit. Muista mennä kysymään sosiaalitoimistosta asuntoa.

Meklarin kalliit lenkkikengät vilkkuvat pitkän takin helman alta. Meklari kyyristyy ja noukkii ratapenkan sepeliä. Likainen kipparilakki keikkuu ylös ja alas kuin koho savisessa tulvavedessä.

-Valkoista sepeliä, valkoista sepeliä, Meklari huudahtaa.

Kauppinen palaa toimistoon. Laittaa avaimet kaappiin, sammuttaa valot, sammuttaa kahvinkeittimen, vie kahvipannun ja mukit pieneen, karuun keittiönurkkaukseen, tarkistaa oven lukiotuksen. Viimeinen silmäys huoneeseen. Kaikkeen tottuu, hän ihmettelee työtilaansa. Sitten hän suoristaa lyijykynänsä siistiin riviin ja kirjoittaa lyhimmällä kynällään muistipaperille viestin: ”Junansuorittaja Urho Kauppinen poistui täältä 28. elokuuta kello 16.02. Keittiön kaapissa on puoli pakettia kahvia ja muutama rinkilä. Syökää!”

Kauppinen laittaa lakkinsa ja työkäsineensä nahkaiseen salkkuun. Kai niitä siellä Hankikoskellakin tarvitaan. Kauppinen poistuu pääovesta. Oven eteen on kasattu valkoista sepeliä pieneksi keoksi. Sepelin alla on rypistynyt käyntikortti. Siinä lukee:

”Joakim Helminen, sijoitusneuvoja, FM Helsinki.” Käyntikortin taakse on kirjoitettu karkein tikkukirjaimin:”Vain valkoista sepeliä”.