Pekka Remes, sanoja ja tarinoita

Tämä tarina on julkaistu Kouvolan dekkaripäivien antologiassa.

Yhdeksän askelta murhaan

 

1.

Viha muuttaa ihmisen aivojen rakenteen. Viha on muuttanut minut. Herään joka aamu vihaan. Menen nukkumaan vihaten. Päivät elän vihassa. Aivoistani on tullut putki, jonka toisessa päässä on viha, toisessa päässä kosto.

Vihani kohde istuu edessäni.

Hän kumartuu eteenpäin. Katsoo minua syvälle silmiin vakuuttavasti, luottamusta hakien. Kädet lepäävät pöydällä. Vasemmassa ranteessa tikittää sveitsiläinen kello. Ohutsankaiset lukulasit ovat mustassa kotelossaan kahvikupin vieressä. Turon valmistama istuva arkipuku, silkkisolmio, Melkan paita. Kännykkä on suljettu äänettömäksi kuten aina palaverien ajaksi.

Hän kumartuu eteenpäin ja puhuu minulle matalalla äänellä korostaen kädenliikkeellä sanojaan. On kovin pahoillaan, mutta en kuule häntä.

Mies kumartuu vielä sentin eteenpäin.

Tästä hetkestä ei ole paluuta. Ojennan oikean käsivarteni nopeasti. Nyrkkini osuu miestä nenään. Iskussani ei ole voimaa. Mies heittäytyy taaksepäin pelkästä pelosta. Tuoli kaatuu.

Naapuripöydän vanhat rouvat turkishatuissaan kääntyvät katsomaan hämmentyneinä. Kassa näyttää epäröivältä. Hän ei voi uskoa, että kaupungin hienostokahvilassa tapellaan.

Hälisevät taidelukiolaiset hiljenevät. Katsovat lattialta nousevaa mies, jonka nenästä valuu punainen verinoro tiputtaen pisaroita arvokkaalle tammiparketille.

-Ei tässä mitään hätää. Kaaduin vain.

Kyllä tässä on hätä. Et suinkaan kaatunut.

Tästä hetkestä ei ole paluuta.

                                                     

2.

Miksi se on tuollainen? Aviomieheni tulee kotiin, vaihtaa kotivaatteiksi virttyneet verryttelyhousut ja nukkaisen villapaidan, menee sohvalle, avaa television, katsoo uutiset, ajankohtaisohjelmat, keskiyön sarjat.

Tiskaa. Miksi sen aina pitää tiskata? Sanoo, että aamulla on mukavampi herätä, kun tietää, että päivän kotityöt on tehty. Sellainen se on. Tylsä. Kaiken pitää olla aina samalla tavalla. Paitsi sen paino. Se on lihonut kilon jokaisen avioliittovuoden aikana. 95-kiloisena se näyttää sohvalle eksyneeltä merileijonalta, jolla on tv:n kaukosäädin. Mikään muu siinä ei enää liikukaan. Vain kaukosäädin tekee 15 sentin liikettä ylös alas illasta iltaan.

Miksi se on tuollainen?

Sanoo olevansa töistään väsynyt. Se on ennen aikojaan vanhentunut keski-ikäinen mies. Mihin minä siinä rakastuin? Opiskeluaikana se oli nuori runoilija, humanistisen tiedekunnan älykkö punaisessa silkkihuivissaan, ylioppilaslehden pakinoitsija. Minne sen elämänhalu katosi? Se on kuin kone, menee aamulla töihin, käy uimassa töiden jälkeen, tulee kotiin, kysyy, miten töissä meni, juo iltateen, aina sama teemuki, aina sama sämpylä, aina yksi makkaransiivu kissalle, yksi itselle, aina samat tv-uutiset, rapsuttaa kissaa, rapsuttaa uimaveden kuivattamaa ihoaan, ja muumioituu sohvalle.

Se on minulle vieras.

Puhelin soi. Hän soittaa. Hän-joka-palautti-minulle-naiseuteni.

Rakas.

 

3.

Minä luulin, että meillä meni hyvin. Meillä oli talo. Asuntolainaa oli lyhennetty jo kolmasosa. Hyvähän meillä vaimon kanssa oli. Lämmin koti, kummallakin oma auto, kummallakin oma vapaus ja harrastukset. Lapsia ei ollut. Kummankaan ura ei antanut niille aikaa. Piti ajatella töitä silloin. Valmistuimme yliopistosta juuri, kun lama oli pahimmillaan. Määräaikaisen työsuhteen saaminen oli enemmän kuin lottovoitto, kun valtakunnan työttömyysaste oli 20 prosenttia. Miten siinä tilanteessa olisi voinut ajatella lasta maailmaan, jonka työpaikoilla oli kuin sirkuksen puukonheittonumerossa, vaaroja edessä ja takana. Yksi väärä liike ja olit ulkona.

Sitten olikin liian myöhäistä, liian suuri vaara komplikaatioille, liian suuri riski vaarantaa lapsen ja äidin terveyttä. Sehän oli yhdessä sovittu. Ei sanoin. Ei siihen tarvittu sanoja. Sen tiesi siitä, että lakkasimme rakastelemasta. Se oli sen merkki.

Minä luulin, että meillä meni hyvin. Hänellä oli työpaikka, minulla oli työpaikka. Hän harrasti taiteita ja liikuntaa. Minä kävin töiden jälkeen uimassa.

Elämä oli hyvää ja tasaista ja ennustettavaa. Minä pidin elämästäni.

 

4.

Joskus siihen tarvitaan vain yksi sana. Menin pesimään hampaitani. Oli kaunis kesäilta. Vaimolleni oli jälleen kerran tullut yksi monista työpuheluista. Hän meni verannalle puhumaan kuten aina kesäisin.

Menin pesemään hampaitani ja kuulin hänen äänensä ulko-oven takaa. Hän nauroi. Hän vitsaili. Hän leperteli. Vaimoni sanoi: sinä olit tosi hyvä tänään, miten osasitkin, hyvä, että meillä on toisemme, rakas.

Muistin osakunnan diskon, sen varjoisan pöydän, sen hetken, kun dj soitti Eppu Normaalia. Se punatukkainen tyttö puhui minulle. Hänen äänensä oli nauravainen, lempeä, lepertelevä. Kolmea vuotta myöhemmin hänestä tuli vaimoni. En ollut kuullut hänen nauravaa ääntään enää kymmeneen vuoteen.

Oivallus pudotti minut kuin pimeään onkaloon, tunsin sydämeni sykkeen korvissani, sykkeen silmieni takana, kurkkuani ahdisti, jalat tuntuivat heikoilta, vatsaani oli päässyt jäämöykky, kädet eivät jaksaneet kannatella hammasharjaa.

Vaimoni on rakastunut.

 

5.

Tiesin tekeväni rikoksen, kun selasin vaimoni kännykän Saapuneiden tekstiviestien listaa. Viesti minulta, viesti anopilta, viesti Jaanalta, Eijalta, viesti NN:ltä. Toinen viesti NN:ltä. Kolmas viesti NN:ltä. Niitä oli paljon.

Avasin ensimmäisen. Se oli rakkausruno. Vaimoni on kuin puutarhan kaunein kukka.

Viestin perässä oli lähettäjän puhelinnumero ja lähettämisajankohta. Viesti oli lähetetty vain puoli tuntia sitten. Nuput olivat vasta avautuneet kukkaan.

Tiesin tekeväni rikoksen, rikoin viestintäsalaisuutta. Minut voitaisiin tuomita, jos jäisin kiinni. Oliko sillä väliä? Vaimoni suoritti aviorikosta, vaikka sitä ei enää rikokseksi tunnusteta. Sehän on vain aikuisten ihmisten intiimiä kanssakäymistä, yksityisasia.

Kirjoitin NN:n puhelinnumeron muistiin.

Mitä tekisin?

Kissa ponnahti vatsalleni. Se oli sen lempipaikka. Nukkua vatsallani, kun katsoin televisiouutisia uinnin jälkeen.

Minä luulin, että meillä oli kaikki hyvin. Oli lämmin koti, kummallakin omat autot, kummallakin oma työ, harrastukset. Hänellä oli vapaus tulla ja mennä. Olin jo vuosia sitten sanonut, että voimme erotakin, jos haluat vapautta, kun ei kerran niitä lapsiakaan siunaantunut. Niin sanoin: siunaantunut. Lapsettomuushoitoja emme halunneet. Lapsi tuli jos oli tullakseen.

Minulla ei ollut sukulaisia kotikunnassamme. Talo oli ostettu hänen takiaan. Hän piti puutarhanhoidosta. Ystäväni asuivat kaupungissa. Vanhempani asuivat toisessa maakunnassa saakka.

Katsoin kamarin seiniä. Puolipaneeli, hillitty tapetti alkoi puolipaneelista ja päättyi lakatun lautakaton kattolistaan. Seinälle oli kiinnitetty valokuvia kissassa ja kehystettyjä kummilapsen piirustuksia. Siistiä ja täydellistä. Minä luulin, että meillä oli kaikki hyvin, että koti on koti,  pihan puutarha on hankittu häntä varten. Olin tarjonnut avioeroa, kun lapsia ei siunaantunut. Ei minua olisi tarvinnut pettää. Olisin minä muutenkin ymmärtänyt lähteä.

Kuka se mies on?

Minulla on hänen numeronsa.

Soitin numerotiedusteluun. Sain nimen ja osoitteen.

 

6.

Suomi on kaunis, täydellinen ja järjestäytynyt yhteiskunta. Riitti, että tiesi puhelinnumeron, niin sai tietää numeron haltijan nimen ja osoitteen. Avasin tietokoneeni Internet-liittymän. Kirjoitin miehen nimen hakukoneeseen. Sain yli sata osumaa.

Suomi on täydellinen ja järjestäytynyt yhteiskunta. Valtio, kunnat, yritykset, urheiluseurat, yhdistykset kirjoittavat tuhansia nimiä Internetiin. Sanomalehtien nettisivujen jutut ovat täynnä nimiä. Suomi on maa, josta kuka tahansa voi löytää kenet tahansa. Minä löysin etsimäni miehen alle sekunnissa. Piti vain valita sivu.

Hänellä oli oma kotisivu. Avasin sen.

Kunnallispoliitikko, yrittäjä, paikallisen yksityisen urheiluhallin toimitusjohtaja. Urheiluhallin? Juuri tuollahan vaimoni firma järjesti kahden päivän seminaarin vuosi sitten. Vaimoni toimi seminaarin järjestäjänä. Siellä he siis tapasivat. Entä ne kaikki firman tyky-päivät samassa urheiluhallissa? Ne tyky-päivät, joille minua ei kaivattu, koska ”siellä on talon sisäisiä juttuja, ei ne sinua kiinnosta”.

Ne tyky-päivät, joiden jälkeen vaimoni ei enää puhunut minulle mitään. Kysyi vain, onko kissa saanut ruokaa? Niiden päivien jälkeen hän oli alkanut verrata minua muihin miehiin. Niihin, jotka hoitavat kuntoaan, eivät koko aikaa röhnötä television edessä, jotka pukeutuvat tyylikkäästi, jotka osaavat valita viinejä, syödä maiskuttelematta, olla kohteliaita. Niitä, jotka eivät puhu kakkavitsejä eivätkä haise jalkahieltä. Niihin miehiin, joita oikeasti ei ole olemassa.

Mies on kunnallispoliitikko, jolla on Internetissä oma kotisivu. Hänen arvojaan ovat yksilönvapaus ja oikeudenmukaisuus. Liberalismi, vapaus, monopolien purku. Kotien pitää ottaa jälleen oma paikkansa yhteiskunnassa, hän kirjoittaa. Yhteiskunnan ei pidä valvoa, miten me kasvatamme lapsemme. Kotihoidon pitää olla tasavertaisessa asemassa kunnallisen päivähoidon kanssa. Vastuu lasten kasvatuksesta ei kuulu koululle vaan kodille.

Kirjoittaa mies, joka on tunkeutunut elämääni, kotiini, vaimooni.

Kotisivun CV-osiossa on miehen valokuva. Sen alla on valokuvaajan nimi. Se on vaimoni nimi.

Sen alle olisi voinut lisätä:”Avioliiton ulkopuolissa suhteessa jo vuodesta 2002 alkaen.”

 

7.

Ihmiset aivot ovat kumma työkalu. Ne muistavat asioita jälkeenpäin. Ne toimivat kuin lapsi, joka ratkaisee labyrinttitehtävän piirtämällä viivan lopusta alkuun. Tämä on ihan helppo, lapsi sanoo kynä kädessään ja siirtyy tehtäväkirjan seuraavalla sivulle. Yhtä helposti näin koko kuluneen vuoden edessäni. Vaimoni oli lakannut puhumasta minulle seminaarin jälkeen. Hän oli alkanut vältellä kosketustani joulun tienoilla. Uudenvuoden aikaan hän ei enää tullut edes saunaan kanssani. Keväällä hän alkoi tehdä yksin pitkiä hiihtoretkiä puhelin mukanaan. Jos vaikka kaadun, niin soitan, oli vaimoni selittänyt puhelimen mukaanottoa retkille, joilla hän aikaisemmin halusi olla kaukana maailmasta ja puhelimista. Muistin kaikki ne iltojen ylityöt, viikonlopputyöt, uudet vaatteet, iloisen, hiljaisen hilpeyden, monet, monet puhelinsoitot ja tekstiviestit, työpuhelut ja tekstiviestit työtovereilta. Niin hän sanoi.

Minä olin tehnyt viestintärikoksen ja katsonut, miten kännykän Saapuneet viestit kansio täyttyi NN:n viesteistä.

Elämäni oli ollut kulissia. Minä olin kulissin tuki. Minä en ollut mitään.

Minä olin sanonut, että voimme erota, jos niin haluat, kun ei niitä lapsiakaan ollut siunaantunut. Hän ei ollut halunnut. Hän eli mieluummin valheessa. Hän oli mieluummin suhteessa miehen kanssa, joka kotisivullaan julisti kodin, uskonnon ja isänmaan pyhyyttä.

Mikä minä olin? Petetty mies.

Illalla, kun vaimoni tuli töistä, kysyin häneltä, onko sinulla suhde?

Hän ei vastannut mitään. Hän meni hoitamaan puutarhaansa puhumatta mitään.

Hän palasi vasta myöhään makuuhuoneeseen. Kysyin toisen kerran.

On, hän vastasi.

 

8.

Mieheni otti tiedon suhteestani rauhallisesti. Sellainen hän on. Ei reagoi mihinkään, ei kommentoi, ei itke, ei naura. On vain, eikä tee mitään. Kuka tahansa muu mies olisi huutanut ja raivonnut. Hän käänsi kylkeä ja sanoi peiton alta, että niin arvelinkin. Niin arvelinkin. Sanoi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei välittänyt enää mistään.

Miltä minusta tuntui? Hävetti hieman. Ei suhteeni vaan se, että olin jäänyt kiinni. Ei kovinkaan aikuismaista.

Lähetin N:lle viestin: Hän tietää. N vastasi: Onko P väkivaltainen?

Väkivaltainen? Ei mieheni ole koskaan väkivaltainen. Kun kissa oli saalistanut rastaan, mieheni piti lopettaa haavoittunut lintu. Hän teki sen kyyneleet silmissä lapiolla. Minä silitin kehräävää kissaa, kun mieheni kyyneleet silmissä löi linnun kuoliaaksi.

Väkivaltainen? Ei se ole väkivaltainen, se on tylsä ja kiltti ja vailla intohimoa.

Mieheni ei tuoksu kalliilta partavedeltä. Hänen kielensä ei tutki salaisia paikkojani. Hän ei ole romanttinen. Hän ei kaappaa minua työpöydälleen eikä toimiston kokolattiamatolle, hän ei rakastele minua intohimoisesti takaapäin kiinteät vatsalihakset vasten pehmeitä pakaroitani. Hän ei tarjoile minulle samppanjaillallista. Hän ei tarjoa jännitystä, kiehtovaa jännitystä. Hän ei sano: sinun avullasi minusta tulee voittamaton, minä olen tämän kaupungin seuraava pormestari sinun avullasi, kaunis kukkani.

N on niin uskomaton. Miten hän sanoikaan: minua ei paljolla puheella hämätä, sinä olet onneton, sinä elät kulissiavioliitossa kuten minäkin. Koneisto toimii, mutta ei tyydytä. Sinulla on näin, minulla on näin. Anna suudelma, kaunis kukkani.

Minä annoin. Ja tunsin miten aloin virrata elämän nestettä. Vihdoinkin.

Mieheni lähti kotoaan. Hän muutti vuokrayksiöön kaupungille ilman tavaroitaan, etteivät naapurit alkaisi juoruta. Ei huutoa, ei melua, ei skandaaleja.

 

9.

Sanotaan, että viha muuttaa aivojen rakenteen.

Milloin aloin vihata? Silloinko, kun tajusin, että avioliittoni oli pelkkä kulissi? Silloinko, kun vaimoni sanoi, että hänellä on suhde? Silloinko, kun otin mieheen yhteyttä, kun lähetin hänelle tekstiviestin, että jätä perheeni rauhaan? Silloinko, kun hän vastasi, että minua odotti syyte viestintäsalaisuuden rikkomuksesta vai silloinko, kun hän herjasi minua saamattomaksi tuhkamunaksi, joka ei osaa tyydyttää edes vasenta kättään?

Ei. Silloin en häntä vihannut. Hänhän oli oikeassa. Olin saamaton, kiltti, vätys, B-sarjan mies A-sarjan vaimolle.

Silloin aloin vihata miestä, kun tajusin, mikä hän on. Kaupungin pikkuvirkamiehenä kuulen yhtä ja toista. Ystävät näkevät, kuulevat, kertovat tietämättä, miksi kysyn. He kertovat kaupungin talousarvioseminaarista Ruotsinlaivalla. He kertovat, miten oikeiston luottamusmies katoaa salaperäisesti vasemmiston mandaatilla valitun osastopäällikkönaisen kanssa jo ennen Maarianhaminaa. Laivassa juoruillaan romanssista.

Tai miten liikuntahalli saa yllättäen kaupungilta ylimääräisen avustuksen, kun kaupunginhallituksen naispuheenjohtaja on ollut kahdenkeskisessä palaverissa johtajan luona.

Juoruja, juoruja, juoruja, juoruja. Kaikissa niissä sama mies, mutta aina eri nainen.

Eikö miehen vaimo tiedä mitään, kysyn. Lisää juoruja. Alkoholisoitunut vaimo haluaa pitää avioliiton pystyssä. Hän ei välitä, kunhan mies tulee kotiin matkoiltaan. Lasten takia jaksaa, sanoo joku. Viinan voimalla jaksaa, sanoo toinen.

Silloin aloin vihata häntä. Kaunis vaimoni on vain yksi lenkki miehisen itsetunnon kohotusmatkalla.

Viha muuttaa aivojen rakenteen.

Minä en enää ajatellut itseäni. En uraani. En kissaani. En iäkkäitä vanhempiani. Ajattelin vain miestä. Katselin hänen Internet-sivuaan, jossa hän hymyilee vaimoni ottamassa valokuvassa, jonka alla on vaimoni nimi kuin kertomassa valloituksesta, kuin suunnistusrastina rakkauden poluilla.

Silloin minä aloin vihata häntä, sillä minä vihaan itsenäni. Minä en ole mies millään mittarilla. En edes rähjännyt vaimolleni, kun hän paljastui. Ajattelin vain lapsetonta avioliittoamme ja sitä, että hänellä on vapaus olla ja elää miten tahtoon. Ei minua olisi tarvinnut nöyryyttää.

Minä en enää elänyt. Minä vihasin. Minä vihasin ylipainoani, kiltteyttäni, saamattomuuttani, kutistunutta miehuuttani. Vihasin tätä maailmaa, joka kuuluu noille röyhkeille saatanoille, jotka saavat tehdä mitä lystäävät, juoda ja naida ja hankkia omaisuuksia ja kerskata niistä salaseurojensa saunailloissa, puhua naisistaan nimeltä mainiten. Mitä minä ja kaltaiseni asialle mahdoimme? Emme mitään. Saatoimme vain vihata ja kätkeä vihan sisäämme, kunnes viha katkaisi verisuonen päästämme, teki tulpan sydämeemme ja rakensi syövän suolistoomme.

Katsoin miehen Internet-sivua, sen kuvaa. Se on otettu urheiluhallin toimistossa. Mies katsoo suoraan kameraan kujeilevin silmin, kravatti hieman löysällä, rennosti hymyillen, arvatenkin tuoksuen spermalta ja vaimoltani.

Kuvan vieressä teksti: Koti, uskonto ja isänmaa.

Soitin miehelle. Halusin tavata hänet. Hän suostui ja ehdotti kaupungin hienostokahvilaa. Ei halua kohtausta ja arvelee, että en sellaista järjestäsi kahvilassa.

Siinä hän istuu edessäni. Riisuu kalliin päällystakkinsa ja istuu edessäni eteenpäin kumartuneena kallis partavesi tuoksuen. Hän ristii kätensä pöydälle. Kultainen kihlasormus ja kultainen kantasormus kiiltelevät vasten pöydän lasipintaa.

Ota mitä haluat, minä maksan, mies sanoo.

Otan kalleinta, mitä saa.

Mies aloittaa. Hän rakastaa vaimoani, mutta omasta vaimostaan hän ei eroa. Siihen hän on liian kunnianmies, kun on papin edessä luvannut, niin lupaus on pidettävä. Meidän avioliittoomme hän ei puutu, se ei kuulu hänelle. Vaimoni on upea nainen, jota ei voi kahlita eikä sitoa, sen tiedon hän antaa minulle neuvona. Mietin, mitä vaimoni on minusta valehdellut. En minä ole häntä koskaan sitonut, en kahlinnut, en vahtinut, en seurannut, en pakottanut koskaan mihinkään. Mitä tuo minusta muka tietää?

Mitä olet mieltä, maistuuko vaimoni emätin liian happamalta, kysyn häneltä äkkiä.

Mies hämmentyy. Naurahtaa. Närkästyy. Minä pidän vaimoasi liian suuressa arvossa vastatakseni tuohon, hän sanoo. Hän alkaa halveksia minua. Hän arvaa, etten tuon pahemmin pysty häntä vastustamaan, vain sanoilla, eikä sanoilla ole merkitystä, teoilla on.

Mutta tunnet siis maun?

Miehen silmät välähtävät. Hän alkaa kyllästyä minuun. Mustasukkainen aviomies, onhan noita nähty.

Toimitaan nyt järkevästi, hän sanoo. Pyytää anteeksi ja on pahoillaan.

Olen tutkinut taustojasi, sanon. Minulla on lista sinun naissuhteistasi. Tässä ovat varmat tapaukset. Näitä on viimeiseltä kuudelta vuodelta neljä avioliiton ulkopuolista suhdetta. Voisitko tarkistaa päivämäärät ja nimet lehdistöä varten, käsken.

Asetan listan hänen eteensä. Hän kumartuu vihoissaan eteenpäin.

Oikaisen oikean käteni ja nyrkkini osuu miestä nenään. Iskussa ei ole voimaa, mutta hän pelästyy ja kaataa tuolinsa.

Arvokkaat rouvat katsovat tunnettua paikallispoliitikkoa hämmentyneenä. Kassa ei usko silmiään. Mies on lyöty lattiaan hienostokahvilassa. Taidelukiolaiset lopettavat hälinänsä.

Ei tässä mitään hätää, mies sanoo verta valuen.

Tästä ei ole paluuta.

En ole koskaan ollut mitään, en kunnolla mies, en kunnolla humanisti, en sankari, en pelkuri, vain tavallinen asuntolainan maksaja, joka halusi elää rauhassa kotonaan.

Viha muuttaa ihmiset aivot. Sen tiedän.

Lyön miestä puukolla rintaan. Puukko on uusi ja terävä, eilen torilta ostettu.

Puukko jää pystyyn rintalastan viereen, kylkiluiden väliin. Mies sylkee verta. Keuhko on siis puhjennut. Puukon terä on vaurioittanut sydäntä. Mies putoaa uudestaan lattialle.

Mies katsoo puukon kahvaa kuin peläten sen kaivautuvan syvemmälle. Hän katsoo minua. Kuiskii, että ei olisi tarvinnut. Itkeekö se? Puukotettu hohkaa ympärilleen teräsjäistä surua, jonka läpi kukaan ei uskalla astua auttamaan kuolevaa.

Soita poliisi, käsken kassaa.

Odotan poliisien tuloa. Ehkä tämä oli elämäni tarkoitus. Tappaa tuo saatana, joka ei miehen nimeä ansaitse.

Tiedän jo, mitä ne minusta vankilassa ajattelevat. Se on miehen tappanut. Puukolla tappoi. Ei se miltään näytä, mutta niin vain tappoi, selvin päin ja päivänvalossa keskellä kahvilaa. Se on paha. Antaa sen olla rauhassa. Se on vähän outo. Liekö hullu? Elinkautisen sai, piruparka, eikä presidentti sitä armahda, ei koskaan miehentappajaa, joka ei edes kadu.

Odotan.

Kyynel putoaa nukkaantuneelle takilleni.

Minun on jo nyt ikävä kissaani ja kotiani, jota puolustin.